Koirasudenpentua etsimässä

Luovutusiän ohittanut koirasudenpentu oli ollut kateissa kaksi päivää. Pentu ja sen Ronja- emä olivat karkaamishetkellä Sipoon Söderkullassa kasvattajan ukin Bror Åbergin luona. Katoamista ei oltu ilmoitettu löytöeläintarhaan, tai nettiin. Eikä kukaan ollut etsinyt pentua. 

Kasvattajan Pukkilassa asuva veli oli mennyt tervehtimään ukkia ja päättänyt samalla leikata pitkäksi kasvaneen nurmikon. Ennen ruohonleikkurin käynnistämistä veli oli hakenut emäkoira Ronjan ja kahdeksanviikkoisen pennun pihalle. Arka pentu oli luikkinut heti leikkurin ääntä pakoon emä perässään. Emä oli palannut samana päivänä myöhemmin takaisin ilman pentua. Koiraemo osaa etsiä

imetysikäisen pentunsa. Jos pentu on sen mielestä liian vanha roikkumaan nisissä, se saattaa jopa jättää sen jonnekin tahallaan. Ehkä tässä oli käynyt niin.

Kuulin pennun katoamisesta aivan sattumoisin, kun kasvattajan äiti soitti minulle. Kun olimme lopettelemassa puhelua, hän huokaisi:
- Kun se pentukin otti ja katosi.
- Mikä pentu katosi? kysyin.
- Meidän ukin luona hoidossa ollut tyttäreni koiranpentu. Se lähti keskiviikkona emänsä kanssa metsään eikä tullut takaisin. Emä jätti sen jonnekin.
- Keskiviikkona kadonnut! On jo perjantai ja vasta nyt kerrot minulle! Lähden Sussun kanssa pentua etsimään!

Lopetimme puhelun ja aloin tehdä katoamislappuja. Kuvallinen olisi ollut parempi, mutta minulla ei ollut pennun kuvaa. Tiesin vain, että


Lulu pentuna.

se oli musta pitkähköturkkinen narttu. Pakkasin reppuun koiralleni juotavaa. Oli kuuma hellepäivä, mitään pilaantuvaa en voinut mukaan ottaa, mutta laitoin muovipussiin kuivia makupaloja, joilla kiittäisin Sussu-koiraani, jos pentu löytyisi. Voisin tarvittaessa houkutella makupaloilla myös nälkäistä pentua. Matka Hyvinkään itärajalta Sipoon Söderkullaan oli pitempi kuin olin etukäteen kuvitellut. Oli suuri ihme, etten eksynyt matkalla. Ajoin Nikkilään, josta piti kääntyä Söderkullan suuntaan. Jossain vaiheessa poikkesin tienvarren K-kaupalle laittamaan katoamislapun ilmoitustaululle. Yhdessä kohdassa ajamani hiekkatieohitti moottoritien melko läheltä.

Emäkoira haukkui, kun pysäköin auton punaisen mökin pihalle. Talon asukas Bror Åberg vei emäkoiran sisälle ja palasi pihalle. Hän oli sitä mieltä, ettei pentua kannattaisi lähteä etsimään koska se oli joutunut pedon kitaan. Sanoin, että kadonnutta täytyy etsiä eikä luovuttaa pelkkien arvailujen varassa.

Hukkareissu

Pyysin pappaa hakemaan mökistä pennulle kuuluvan lelun, makuualustan tai jotain muuta, josta koirani saisi pennun hajun. Åbergin mukaan ei ollut mitään missä olisi ollut pennut tuoksu. Hän toisti mielipiteen, ettei pentua kannattaisi etsiä, koska pedot ovat syöneet sen. En ottanut papan mielipidettä huomioon.

Sussu osasi etsiä, kun sen annettiin haistaa jotain kadonneelle kuuluvaa, jossa oli kadonneen tuoksu. Koska sellaista ei papan mukaan


Sisarukset. Etsijäkoira Sussu keskellä.

ollut, vein Sussun leikkimökkiin, jossa koirapentue oli syntynyt. Muut pennut oli haettu viikonloppuna Mäntsälään. Sussu tyytyi mökin lattian haistelemiseen. Hetken päästä se lähti kuono maata viistäen metsäpolulle. Välissämme oli pitkä, jatkettu nahkahihna.
Arviolta reilun kahden kilometrin päässä pilkahti puiden lomasta yksinäinen talo. Sidoin Sussun puuhun metsänlaitaan ja menin ison pihan poikki kolkuttelemaan talon ovelle. Kohta ovensuuhun ilmestyi nainen ja mies. Kerrottuani asiani kuulin, että pihalla oli käynyt edellisenä sunnuntaina musta emäkoira ja pikkuinen musta pentu. Emä oli haukkunut siihen tyyliin, että älkäähän tulko lähelle.

Koirat olivat poistuneet, eikä niitä ollut sen koommin näkynyt. Sussu oli siis seurannut oikeaa hajua. Valitettavasti haju oli edelliseltä karkureissulta, jolta pentu ja emä olivat palanneet yhdessä tuumin takaisin.

Vaikka oli valoisaa, lopetin etsinnän helteen takia siltä päivältä. Kun palasimme tietä myöten vanhuksen mökille, pudotin matkalla katoamisilmoituksia tienvarren omakotitalojen postilaatikoihin.

Uusi yritys

Kasvattaja toivoi, että jatkaisimme pennun etsimistä Sussun kanssa. Olin samaa mieltä, joten lähdimme seuraavana päivänä uudelleen Sipooseen. Jälleen vanhus vakuutti, että pentu on joutunut petojen saaliiksi. "Ei sitä kannata etsiä". Kun en taaskaan antanut periksi, hän haki sisältä pienoisen korin, jossa oli villainen shaali ja sanoi pennun nukkuneen korissa. Olisipa hän hakenut korin jo edellispäivänä.
Työnsin shaalin Sussun nenän eteen. Sussu tiesi ilman mitään erillistä käskyä, että tarkoitus oli lähteä jatkamaan eilispäivän etsintää. Se alkoi nuuhkia pihamaata ja lähti rauhallisena täysin vastakkaiseen suuntaan kuin edellispäivänä. Koska luotin Sussun hajumuistiin, jätin shaalin koreineen papparaisen pihalle.

Kuljimme leveähköä metsäpolkua, joka haarautui kahdeksi poluksi. Pysähdyimme risteykseen. Kun Sussu oli huilannut hetken juotuaan kiposta vettä, kehotin sitä olemaan tarkkana, ettei lähdettäisi kulkemaan väärää polkua. Hajumolekyylillä on tapana leijailla tien laidasta toiseen. Risteyksissä se saattaa lentää suuntaan, jonne etsitty ei ole edes mennyt. Jälkeä seuraava koira voi sen takia kulkea muutamia metrejä väärään suuntaan, kunnes se huomaa hajun loppuvan. Silloin, kun Sussulle on käynyt niin, se on kääntynyt ympäri ja etsinyt oikean reitin.

Sussu valitsi oikeanpuoleisen polun. Alle kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme uudisrakennusalueelle. Sidoin Sussun metsänlaitaan huomattuani, että polun loputtua oli tie, jonka päässä oli omakotitalo, En halunnut ottaa riskiä, että talon pihalta hyökkäisi koira oman koirani kimppuun. Talon ovi oli selkosen selällään. Yhtään ihmistä en nähnyt, enkä yhtään koiraakaan.

"Villieläin" vajassa

En hakenut Sussua heti metsänreunasta. Päätin kysellä ihmisiltä havaintoja. Joku rouva leikkasi erään talon pihalla nurmikkoa. Hän ei ollut nähnyt mustaa koiranpentua. Jatkoin hiekkatietä eteenpäin.

Kohta vastaan käveli nuori mies. Hänkään ei ollut nähnyt vapaana liikkunutta koiranpentua. Vaikka kylä vaikutti pieneltä, oli siellä melkoinen patikkaliikenne. Seuraavaksi vastaani tuli nainen ja mies. Kysyin heiltäkin, olivatko he nähneet mustaa koiranpentua. He kertoivat, etteivät olleet yhtään koiranpentua nähneet, mutta heidän ulkovajassaan oli majaillut musta villieläin jo muutamia päiviä. Olivat antaneet sen olla rauhassa.

Arvasin, että etsimäni pentu piileskeli pariskunnan vajassa. Pyysin pariskuntaa näyttämään pennun piilopaikan. Saatuani myönteisen vastauksen, ja kuultuani, ettei lähistöllä asunut koiria, kipaisin hakemaan Sussun metsänlaidasta. Sussu lähti maavainulla liikkeelle, kun irrotin sen puusta. Pariskunta odotteli meitä ja kulki vanavedessämme. Sussu meni ensimmäisen poikkikadulla olleen talon pihalle. Talon emäntä kuiskasi, että pentu on tuolla ja näytti vajaa, jonka ovi oli teljetty auki.

Kiinnitin Sussun puuhun ja menin vajalle. Pyysin perässä kulkenutta talon isäntää sulkemaan aukiteljetyn oven ja rouvaa hakemaan vettä. Kun rouva toi vesiastian ja laittoi sen keskelle lattiaa, ilmestyi vajan nurkasta tuolin alta musta koiranpentu. Se meni vesiastian luo ja joi ahnaasti vettä. Juotuaan pentu pakeni sukkelasti takaisin piiloonsa. Kysyin, oliko "villieläintä" syötetty. Ei ollut. Rouva lähti omasta aloitteestaan hakemaan pennulle ruokaa. Hetken päästä hän ilmestyi vajaan mukanaan hyväntuoksuinen astiallinen lihaa ja kastiketta. Pentu tuli taas tuolin alta, söi halukkaasi kaikki lihanpalat ja nuoli asiasta jokaisen kastikepisaran ennen kuin pakeni taas piiloonsa.

Otin pennun syliini. Se pyristeli, mutta ote piti. Isäntäväki tarjoutui heittämään meidät autollaan pois. Suostuin kyytiin mielelläni. Normaalisti ei etsijäkoira saa heti etsinnän päätyttyä olla etsityn kanssa lähikontaktissa. Nyt oli pakko joustaa, koska pennulla ei ollut kaulapantaa ja Sussun panta oli sille liian iso. Jos olisin yrittänyt kuljettaa arkaa pentua sylissä, se olisi luikerrellut karkuun. Olimme tulleet linnuntietä. Autotietä myöten matka oli paljon pitempi.

Vanha pappa ilostui karkurin löytymisestä. Ilo oli lyhytaikainen, sillä kasvattaja oli pyytänyt, että veisin pennun tilapäisesti kotiini, jos se


Lulu huhtikuussa 2018.

löytyisi. Pentu on ollut meillä jo 12 vuotta. Vanha pappa oli kutsunut pentua Pogeksi. Muutin nimen Luluksi. Nuorempana Lulu riemastui aina, kun tokaisin: ”Löysikö Sussu Lulun!"  Nyt se on tainnut jo unohtaa Sussun, joka on jo koirien taivaassa. Iltaisin nukkumaan mentyä Lulu hiipii vuoteeni päätypuoleenpainaa päänsä tyynyni viereen. Se on Lulun tapa toivotthyvääyötä.

Maija Ankkuri

----------------------------------------------------

Huskynarttu Luna ja huskymixuros Rocky karkasivat kodin piha-aidan alta aamuyöllä 1.8.2015 Mäntsälän Ohkolassa. Luna löytyi Arolan kylästä, urosta kaivataan edelleen kotiin.  Lulu oli etsimässä Rockya Ridasjärvellä, josta alkoi tulla havaintoja koirasta, jota luultiin Rockycksi.     
  

Maija Ankkuri

 


Koira- ja kissakuri 01.11.2018
Flexi vai hihna? 17.09.2018
Bono Rocky ja Mikki 26.06.2018

Koirat