Kuusikymppinen pariskunta juoksutti etsijöitä

Bondy-collien katoaminen askarrutti uroksen kotiväen ohella monia eläintenystäviä, etenkin sen jälkeen, kun Bondystä alettiin kirjoittaa Helsingin Sanomissa.



Soopelinvärinen 12-vuotias collieuros Bondy oli lähtenyt 25.8.2003 omille teilleen kotipihaltaan Länsi-Pakilasta. Katoamisesta oli kulunut jo jonkin aikaa, kun näin uroksen kuvallisen katoamisilmoituksen Helsingin Sanomissa. Leikkasin ilmoituksen talteen ja mietin, että tieto kadonneista lemmikeistä pitäisi saada heti julkisuuteen. Kun Suomen Löytöeläinapu avasi Karkurit.fi -sivuston vuoden 2003 joulukuussa, yksi sen ensimmäisistä katoamisilmoituksista oli Bondyn.

Bondy oli omistajaperheensä 12-vuotiaan tyttären kasvukumppani. Lapsen koulumenestys kärsi rakkaan lemmikin karattua. Katoamisen aiheuttama stressi uuvutti myös perheen äitiä, jolla oli sydänlihaksen rappeuma.

Koiraetsijät ry. oli laputtanut eteläistä Helsinkiä Bondyn katoamisilmoituksilla. Saman näköisestä colliesta alettiin saada syyskuussa havaintoja Pakilasta, Tapanilasta ja Pukinmäestä. Siihen aikaan ei koirakarkureista tiedetty paljonkaan, joten oletettiin, että nähty koira oli aina Bondy.

Marraskuun 2003 lopulla tehtiin colliehavaintoja kahden eri koulun pihalla, Helsingin Tapanilassa ja Itä-Pakilassa. Koiran oletettiin olleen omistajaperheensä tytärtä ikävöinyt Bondy.

Helsingin Sanomat uutisoi

Bondyn tapaus sai laajalti julkisuutta, kun Helsingin Sanomien joulukuun 21. päivän numerossa kerrottiin Bondyn katoamisesta. Vaikka juttu ei ollut pitkä, kiinnitti lähes koko Hesarin sivun levyinen otsikko: ”Koira pitää saada jouluksi kotiin”, lukijan huomion. Otsikon alla kerrottiin joulunaluskohtaamisista, joista yksi oli Koiraetsijät ry.:n tempaus, kun yhdistyksen etsijäkoirat lähtivät Helsingin Paloheinästä Bondyn jalanjäljille.

Kun Bondyn näköinen collie oli nähty jouluaaton aattona aamupäivällä kävelytiellä Käpylässä Lahdenväylän Teboilin lähellä, lähdimme Koiraetsijät ry:n puheenjohtajan Christina Kittelän kanssa etsimään sitä. Tapasimme Teboilin parkkipaikalla. Christinalla oli autossaan pikkuruinen silmäteränsä, shelttinarttu Lelu. Koiraetsijät ry perustettiin vuonna 2002 Lelun lähes kahdeksan kuukauden kateissa olon jälkeen. Lelu jäi emäntänsä autoon odottamaan, kun me kolme lähdimme etsimään Bondya.

Christinalla oli mukana Bondyn metallikampa, jonka piikkeihin oli tarttunut kullanruskeita karvoja. Kun pääsimme collien havaintopaikalle, annoin Pörrin haistaa kampaa. Sen sieraimet värisivät, kun se tutki sitä kiinnostuneena. Kun käskin sen etsiä, ei ilmekään paljastanut, että kammassa olevaa tuoksua olisi ollut kävelytiellä. Kyllä Pörri maata nuuski niin kuin koira tekee, uteliaana kuonoon tulvivista hajuista, mutta se ei johdattanut meitä pieneen puistoon, jonne aamulla nähty koira oli mennyt. Lähdimme sinne kuitenkin. Puiston takana oli omakotialue. Mieleemme tuli, ettei aamuinen koira ilmeisesti ollut Bondy, vaan joku saman värinen, lähistöllä asuva collie

Jatkoimme etsimistä Käpylän Taivaskalliolla, jossa oli edellisviikolla tehty colliehavaintoja. Sekin etsintä oli turha. Jätimme pariin kallionkoloon koiran purkkiruokaa siinä toivossa, että Bondy liikkuisi siellä ja saisi syödäkseen.

Christinalla oli pitänyt kiirettä jo edellisyönä, kun soopelinvärinen, ontuva ja likainen collie oli juossut Intian kadulla, Hämeentiellä ja Arabianrannassa. Koska havainto oli saatu ajoissa, oli koiraetsijöiden partio nähnyt läheltä koiran, joka oli lopulta kadonnut Helsingin talviseen yöhön.

Uhmasi Malmilla kuolemaa

Vaikka karkuria ei löydetty, saatiin Bondyn näköisestä colliesta uusia havaintoja. Tammikuussa Hesarissa julkaistiin neljännessivun kokoinen juttu Bondyn etsimisestä. Jutussa oli kartta, johon oli merkitty kaikki havaintopaikat.

Malminkaarella juoksi tammikuun toisen päivän aamuna ruuhka-aikaan soopelinvärinen collie, joka ei ontunut kuten Arabianrannan collie. Oli suoranainen ihme, ettei koira jäänyt tyyttäävien ja väistelevien autojen alle. Samana päivänä saatiin colliehavaintoja myös muualta.

Lähdin kolmas tammikuuta Pörrin kanssa etsimään Bondya Malmilta. Mukaan otin Christinalta saamani Bondyn kamman, jota työnsin aina välillä Pörrin kuonon eteen. Pörrin käytöksestä päätellen Bondyn hajua ei ollut siellä missä kävimme. Kun nykyisin etsitään kadonnutta koiraa, ei käytetä samaa hajulähdettä, jota on joku muu etsijäkoira haistanut. Jos käytetään samaa kampaa tai mitä tahansa kadonneelle kuulunutta, haistaa koiran tarkka nenä siitä myös edellisen nuuskijan tuoksun. Tässä tapauksessa ei haitannut, vaikka kammassa oli Koiraetsijät ry:n etsijäkoirien tuoksua, sillä tuskin Bondya oli etsitty alueella, jolla Pörrin kanssa liikuimme. Muuan jututtamani kartanon työntekijä kertoi, että Tapanilassa asui soopelinvärinen collie, joka liikkui usein vapaana. Koiran omistajaa ei nainen tiennyt.

Aina vaan kateissa

En enää muista kävinkö tammi vai helmikuussa jakamassa Bondyn katoamisilmoituksia Helsingissä. Ennen lähtöä soitin Bondyn emännälle, joka ehdotti, että menisin junaradan itäpuolelle, josta oli saatu viimeisin havainto. Talvinen päivä oli hämärtymässä, kun jätin auton Malmilla radanvarteen.

Nuorin koirani Anu oli kanssani. Kävelimme radan itäpuolta kohti Itä-Pakilaa. Omakotialueen ja radan välisellä tiellä oli melkoisen paljon vastaantulijoita. Jututin ihmisiä ja jaoin heille katoamisilmoituksia. Kukaan ei ollut nähnyt soopelinväristä collieta. Menimme alikulkusillan kautta radan länsipuolen omakotialueelle. Emme nähneet siellä yhtään ihmistä reilun kilometrin matkalla. Ehkä oli illallisaika, tai väki katseli televisiosta uutisia. Jos olisi satanut lunta, joku olisi varmaan tehnyt pihallaan lumitöitä, mutta ei ollut satanut moneen päivään. Laitoin postilaatikkoihin ilmoituksia. Kun huomasin yhdessä lyhtypylväässä Bondyn katoamisilmoituksen, käännyimme ympäri. Alue oli ilmeisesti jo kertaalleen laputettu. Palasimme Malmille, jossa käänsin auton kohti Tapanilaa.

Tapanila näytti autiolta. Ainoastaan joku mies ylitti tietä kahden soopelinvärisen collien kanssa. Jätin Anun autoon ja menin jututtamaan miestä. Taluttaja oli iäkkäänpuoleinen, suhteellisen pitkä ja laiha. Kun kysyin koirista, hän sanoi toisen olevan parivuotiaan ja toisen yhdeksänvuotiaan. Hän kertoi saaneensa vanhemman koiran työkaveriltaan, jolla oli ollut pitovaikeuksia. Kerroin miehelle, että olin etsimässä kadonnutta uroscollieta ja ojensin hänelle kuvallisen katoamislapun. Mies sanoi, ettei hän ollut nähnyt koiraa.

Ennen kotoa lähtöä minulla oli ollut sellainen tunne, että löytäisin sillä reissulla Bondyn. Silti ei mieleeni vahingossakaan juolahtanut, että Tapanilan miehen mukana ollut vanhempi koira saattoi olla Bondy. Lähdimme Helsingistä tyhjin toimin. Soitin seuraavana päivänä Bondyn emännälle ja sanoin nähneeni Tapanilassa miehen taluttelemassa kahta collieta. Sen jälkeen en enää etsinyt Bondya, joka ei ole kuitenkaan unohtunut.

Bondyn arvoitus

Huhtikuussa 2004, kun taas kerran soittelin Bondyn emännälle, hän kertoi olleensa miehensä kanssa useita kertoja Espoon Mankkaalla Bondya etsimässä. Lopulta he olivat saaneet alueella nähdyn collien kiinni. Pettymys oli ollut suuri, sillä koira oli 10-vuotias narttu, joka sai ulkoilla omatoimisesti.

Toukokuussa 2004 Bondyn isäntä oli saanut soiton FM:ltä Sipoosta. Soittaja oli sanonut ottaneensa Bondyn kiinni kesällä 2003 Tuusulan moottoritieltä. Löytöpaikka oli ollut kutakuinkin koiran kodin kohdalla. Kun Bondyn isäntä soitti ja kertoi FM:n yhteydenotosta, soitin FM:lle. Hän sanoi muistavansa Bondyn löytymispäivän tarkasti koska oli käynyt samana päivänä katsastuttamassa autonsa Helsingissä. Uros ei ollut ehtinyt olla kauaa karkuteillä, koska kiinniottopäivä oli ollut sama, jona Bondy oli karannut. FM kertoi kiinniottotilanteesta seuraavaa:
”Kun näin, että moottoritiellä juoksi koira, pysäytin auton tien reunaan ja lähdin juoksemaan koiraa kiinni. Tavoitettuani sen, näin, ettei sillä ollut pantaa. Vedin sen niskavilloista autoni luo.”
”Päästyäni autolleni, huomasin, että lähelle oli pysäköity tummansininen farmari, jossa oli noin kuusikymppinen pariskunta. Daami huuteli minulle, että löytökoirat pitää viedä pieneläinklinikalle. Lyhyen keskustelun jälkeen pariskunta tarjoutui viemään koiran sinne. Olin helpottunut avusta, koska olin koiraa kiinni ottaessani juossut itseni väsähdyksiin.”

Pieneläinklinikan löytöeläintarhaan ei pariskunta koiraa koskaan toimittanut. Bondyn kiinniottaja oli unohtanut koko tapauksen, kunnes hän kävi 10 kuukautta myöhemmin taas katsastuttamassa autoaan ja näki Pakilan katsastuskonttorin seinällä Bondyn katoamisilmoituksen.

FM:n kanssa puhuttuani muistin vanhan miehen, jonka olin nähnyt Helsingin Tapanilassa. Jos toinen miehen mukana olleista koirista oli Bondy, joka karkaili aika ajoin, mies todennäköisesti pelästyi juttutuokiotamme. Ehkä koira oli jopa toimitettu jonnekin muualle. Suoraan sanoen, en muista milloinka havainnot Helsingissä liikkuneesta soopelinvärisestä colliesta loppuivat. Ikävä temppu varaspariskunnalta, joka ei ajatellut ollenkaan sitä, mikä suru Bondyn katoamisesta jäi.

MA

Kuva: omistajaperheen kotialbumi

Paluu sisällysluetteloon