Karkurit.fi Lemmikki kateissa?
Etusivu Lisää ilmoitus Löytöeläintarhat Etsintäohjeet Blogi Linkit
Kirjaudu
KARKURIT.FI
Maksutonta ilmoitustilaa ja kokemusperäiset
ohjeet kun lemmikki on kateissa.
Jätä ilmoitus
menu

Lelu-sheltin katoaminen mullisti omistajaperheen elämän

Koiraetsijät ry. perustettiin vuonna 2002 helsinkiläisen Christina Kittelän pikkuisen shelttinartun karkureissun jälkeen.  Christina Kittelä joutui "kantapään kautta" kokemaan miltä oman rakkaan perheenjäsenenn katoaminen tuntuu ja kuinka toivottomalta vaikuttava etsintä rasittaa jopa perhesuhteita. Lelun karkaaminen ja katoaminen ei ole ihan tavanomainen etsintätapaus, vaan tositarina omistajaperheen peräänantamattomasta taistelusta pienen, pikkuisen pullean koiransa löytämiseksi. Tässä Christinan oma kertomus Lelun katoamisesta ja etsimisestä.

Lelu, Scandyline Little Quest

Jokainen koiranomistaja, jonka lemmikki on edes hetken ollut kateissa, tietää miten äärettömän ahdistava kokemus on kun rakas perheenjäsen karkaa ja katoaa jäljettömiin. Kun karkureissu kaikista etsinnöistä, toimenpiteistä ja ponnisteluista huolimatta venyy, on se omistajaperheelle raskas koettelemus, joka heijastuu koko perheen elämään. Syytökset, itsesyytökset, moitteet ja kysymykset sinkoilevat ilmassa ja tekevät normaalista perhe-elämästä tuskaisen taistelukentän, jossa suru ja ahdistus leimaavat kanssakäymistä ja rassaavat kohtuuttomasti perheenjäsenten keskinäisiä suhteita.

Lelu syntyi Pärnussa, Eestissä, Scandyline –nimisessä kennelissä. Lelun oikea nimi oli Scandyline Little Quest, ja tästä
tulee mieleen, että mahtoiko nimi olla jonkinlainen enne, sillä rohkealla mielikuvituksella nimestä ”Little Quest” saadaan käännös ”Pieni Tutkimusmatka”.

Vaikka Lelu oli shetlanninlammaskoiran rotumääritelmän mukaan alimittainen, oli se kuitenkin luustoltaan ja rakenteeltaan terve, erittäin kaunis kolmivärinen yksilö, jonka tuuhea mustavoittoinen turkki antoi sille lisää kokoa. Runsas hohtavan valkoinen kaulus ja rodunomaiset ruskeat merkit kruunasivat kaiken.

Kun Lelusta tuli perheemme jäsen oli se ehtinyt täyttää jo 1,5 vuotta. Sillä oli takanaan muutto Eestistä Suomeen ja pari huonoa kokemusta oman kodin löytämisessä. Se oli äärettömän arka ja pidättyväinen eikä siihen tahtonut saada kontaktia.
Alkuhankaluuksien jälkeen Lelu kuitenkin pikkuhiljaa rupesi luottamaan meihin ja suhteet koiran ja isäntäväen välillä vakiintuivat. Lelusta tuli koko perheen keskipiste. Lelu toimi jopa terapiakoirana iäkkään isäni laitoshoidon aikana. Lelu osasi viehättää, se osasi olla empaattinen ja lempeä. Se osasi lohduttaa kun isäntäväestä joku oli suruissaan, se osasi lukea
ihmistä ja ihmisen aikeita…Hoitokodin vanhukset tottuivat Lelun vierailuihin ja jos jokin vierailupäivä meiltä jäi väliin, oli siitä vanhusten keskuudessa kova keskustelu, oliko Lelu sairastunut tai eikö isäntäväki kiireiltään ehtinyt käydä…

Lelu lähti evakkoon

Tarina alkoi siitä kun nuorempi shetlanninlammaskoiramme Fatima kesäkuussa 2001 pyöräytti kolme suloista pentua. Fatiman synnytyksen jälkeen pari päivää meni siihen, että yritimme rakentaa portteja,  esteitä ja muita viritelmiä, jotta toinen narttu ei kävisi häiritsemässä vastasynnyttänyttä emoa. Silti Lelu aina keksi keinon, millä livahtaa pentulaatikolle, josta emokoira raivostuneena nousi ylös, pennut nisissä roikkuen. Ymmärsimme, ettei näin voitu jatkaa ja järjestimme Lelulle hoitopaikan Espoon Laajalahdesta sukulaispojan luokse siksi aikaa kun pennut vähän kasvaisivat. Paikka ja ihmiset
olivat Lelulle entuudestaan tuttuja, joten arvelimme, ettei väliaikainen majanmuutto tuottaisi ongelmia.

Kun Lelu lähti hoitopaikkaansa Espooseen tunsi se olonsa hyljätyksi. Muistan ikuisesti sen katseen, kun pieni kullanmurumme nostettiin autoon, joka vei sen kauas pois omasta kodistaan Helsingin Käpylästä.

Katastrofi

Ensimmäiset päivät Laajalahden kodissa menivät hyvin. Lelu sai olla taas kaiken keskipisteenä. Se nautti vapaudestaan, kun sai mennä ja tulla miten tahtoi isossa omakotitalossa. Helteinen päivä seurasi toistaan. Sitten tuli se torstai, joka muutti kaiken…

Hoitopaikan isäntä oli kesälomalla ja helteisen aamun ensimmäisiä toimenpiteitä hänen oli tarkoitus lähteä pienen poikansa kanssa kauppaan ostamaan jäätelöä. Lelu päätettiin ottaa mukaan kävelylle. Isännällä oli talutushihna kädessään ja toisella kädellä hän nosti poikansa rattaisiin. Normaalisti Lelu tuli heti kun sille näytettiin talutushihnaa. Se halusi itse pujottaa päänsä siihen ja saada kehuja. Nyt se ei toiminut. Hoitoisäntä ojensi kättään mutta yks’kaks’ Lelu lähtikin jo tielle jolkottamaan.  Tilanne ei alkuun tuntunut mitenkään hälyttävältä. Isä jolla oli pieni poika rattaissa lähti reippaasti kävelemään Lelun perään pitkin tietä ja yllättäen Lelu säntäsi pois Koivistontieltä silloin vielä rakentamattomaan metsikköön…

Satamäärin katoamisilmoituksia

Saimme heti tiedon Lelun karkaamisesta. Noin puoli tuntia myöhemmin mieheni Hannu  lähti pakettiautolla kohti karkaamispaikkaa. Tiesimme, että Lelu tunnisti pakettiauton äänen ja varsinkin sen varoitusäänen, joka oli liitetty peruutusvaihteen käyttöön. Lelu rakasti autossa ajelua ja oli aina ensimmäisenä istumassa kuljettajan viereisellä paikalla kun oltiin jonnekin lähdössä. Uskoimme, että pakettiauton äänet houkuttelisivat koiran pois piilopaikastaan. Lelu ei tullut, metsiköstä ei kuulunut ääniä, eikä Lelu vastannut huutoihin. Oli pakko ryhtyä toisiin toimiin…

Otimme yhteyttä poliisiin, joka osasi kertoa, että karkulainen oli nähty Maxi-marketin viereisellä rakennustyömaalla poukkoilemassa täysin poissa tolaltaan. Siellä oli räjäytystyöt menossa ja pieni koira oli pelästynyt pauketta niin pahasti, että se oli hävinnyt näköpiiristä. Suuntaa ei osattu antaa…

Koko tienoo laputettiin karkaamisilmoituksilla. Aluksi ilmoitukset tehtiin käsin ja vietiin mahdollisimman nopeasti kaikkiin mahdollisiin näkyviin paikkoihin. Sen jälkeen ilmoituksia monistettiin satoja ja taas satoja ja niitä vietiin joka suuntaan, Laajalahden pohjoispuolelle ja sen jälkeen etelään Tapiolan suuntaan. Tapiolan koko keskusta laputettiin näköhavaintojen toivossa.

Epätoivoista etsintää

Yksi havainto tuli karkaamispäivän iltana; polkupyöräilijä oli nähnyt koiramme Mankkaan kaatopaikan tuntumassa. Lähdimme sinne ja tutkimme joka paikan. Mitään ei löytynyt, ei jälkiä eikä pientä koiraamme.

Sitten jonkun ajan kuluttua tuli toinen havainto, aivan hoitopaikan vierestä. Uuraantiellä oli nähty karkumatkaa seuraneena aamuna tuntomerkkeihin sopiva koira. Uuraantien tuntumassa olevaan metsikköön sijoitimme perheen vaatekappaleita, joiden alle piilotimme herkkupaloja. Istuimme hiljaa tuntitolkulla odottaen, että karkulainen ilmaantuisi. Mutta mitään ei kuulunut…

Totesimme, että etsimistaktiikkaa oli muutettava. Oli tehtävä jotain ratkaisevaa… soitimme kaikkiin koirayhdistyksiin, joilta uskoimme saavamme apua. Kennelliitto, rotujärjestö, metsästyskoirat jne., jotka vain totesivat, ettei asia kuulu heille.

Etsijäkoira avuksi

Sitten yllättäen saimme tiedon Veikkolassa asuvasta erityisopettajasta, jonka pieni Jori-koira oli oppinut etsimään kadonneita lajitovereitaan.

Jori saapui emäntänsä kanssa jäljestämään karkulaistamme. Norwichinterrieri Jori oli opetettu etsimään karkurikoiraa annetun hajun perusteella. Se sai hajunäytteen Lelusta ja lähti topakasti jäljestämään. Lähtöpaikka oli Uuraantien pää, jossa Lelu oli nähty viimeksi. Jori ohjasi meidät Laajalahden ruovikkoon, johon se ikään kuin päätti etsintänsä. Paikalle tuotiin saman tien Fatima-koira syötiksi siinä toivossa, että Lelu lymyilisi jossain valtavan korkeassa ruovikossa eikä uskaltanut tulla sieltä pois. Tiesimme, että Fatima-narttuamme, jolla oli kolme pientä pentua kotona, ei voinut
pitää liian kauan poissa pennuistaan, joten meillä oli kiire. Fatima lähti ruovikkoon haistelemaan samoja jälkiä, joita pitkin Jori oli kulkenut ja pysähtyi samaan kohtaan kuin Jori, katse oikealle ruovikon upottavaan kohtaan. Sain neuvon, että kannattaa jäädä ruovikkoon odottelemaan. Lelu saattaisi olla siellä piilossa ja ehkä tulisi esiin kun liikehdintä ja häly loppuisivat.

Toiveikkaana tähtitaivaan alla

Jäin yöksi ruovikkoon, mutta mitään ei tapahtunut. Yö oli lämmin ja hiljainen.  Lepäilin viltin päällä ja katselin ylös taivaalle, jossa tähdet yksi toisensa jälkeen sammuivat… Pilvien tuoma tuulenpuuska kohautti ruovikkoa, joka taipui syvään kumarrukseen. Sitten alkoi sataa.. Pieni tihkusade valui pitkin hikisiä, helteisen päivän polttamia kasvojani. Se rauhoitti mieltäni.

Aamulla syötiksi laitetut grillikanan palat olivat hävinneet. Tämä antoi uutta uskoa. Päätettiin laittaa lisää ruokia esille ja virittää kamera ruovikon polulle, jonka avulla voisimme nähdä kuka kananpaloja söi. Saimme kameralla valtavan hienon videopätkän ruokailijasta! Se oli iso supikoirauros, joka pisteli niitä poskeensa.

Kaikki oli aloitettava alusta. Jori kävi vielä kertaalleen haistelemassa ja tutkailemassa paikkoja mutta mitään ei löytynyt.

Loukutusyrityksiä

Tilanne alkoi tuntua toivottomalta mutta emme antaneet periksi. Jori kävi vielä muutaman kerran tarkistamassa jälkiä. Päätimme, että hankimme kaksi loukkua ja yrittäisimme loukuttaa koiramme, kun tuntui siltä, että se lymyili jossain ihan lähistöllä.

Loukutusyritykset eivät tuottaneet tulosta. Loukkuihin  meni vain kaksi kissaa, joista toinen, iso porkkananvärinen kolli erehtyi kahteen kertaan samaan loukkuun. Se oli vihainen kuin peijooni molemmilla kerroilla, kun se nostettiin pois loukusta.

Kesä meni eikä mitään kuulunut karkulaisestamme. Laputimme kuitenkin ahkerasti, aina vain pidemmälle ja uusimme ilmoituksemme Helsingin Sanomissa ja Länsiväylä-lehdessä, joka on katoamisalueen ilmaisjakelulehti. Olimme tehneet kaiken, mitä vain ikinä voi keksiä karkurin löytämiseksi.  Taksiasemat, bensa-asemat, ostoskeskukset, metsämiehet, poliisi, löytöeläintalot, pelastuslaitos, paikallisradiot, hevostallit, koirajärjestöt jne. kaikille oli jaettu
tieto karkulaisestamme. Mutta mitään ei kuulunut…

Puhelu Vantaanlaaksosta

Lokakuun 2. päivänä 2001 saimme soiton Vantaanlaaksosta tytöltä, joka oli nähnyt kuvaukseemme sopivan pienen sheltin tonkimassa jätteitä Vantaankosken kirjaston alapuolella olevan rakennustyömaan pihassa. Vaikka emme uskoneet, että kyseessä olisi oma shelttimme, lähdimme kuitenkin tapaamaan tätä nuorta naista, joka oli tehnyt melkoisen urakan löytääksemme meidät. Hän oli keksinyt soittaa Juppsguardin löytöeläinhoitolaan Järvenpäähän ja sai sieltä tiedon, että meillä oli shelttinarttu kateissa.

Soiton jälkeen teimme saman tien parikymmentä kuvallista ilmoitusta karkuristamme ja lähdimme Vantaankosken kirjastolle. Saimme mukaamme toisen etsintää harrastaneen koirakon ja yhdessä tutkimme koko alueen
tarkkaan. Otimme mukaamme myös Fatiman, jonka pennut olivat jo lähteneet maailmalle ja narttumme rooli olikin nyt toimia ”syöttinä”, jos vaikka Lelu sattuisi saamaan siitä vainun ja osaisi tulla sen luokse.

Rusakko harhautti

Päätin jäädä Fatiman kanssa autoon yöksi kirjaston alapuolella olevan rakennustyömaan pihaan odottamaan, että Lelu tulisi uudestaan tonkimaan rakennusmiesten jättämiä puoliksi syötyjä makkaroita ja leivänpaloja. Olimme aivan hiljaa autossa,  jonka ikkunat alkoivat huurtua kosteudesta. Ajattelin, että ehkä olisi hyvä tehdä vielä yksi pieni kierros Fatiman kanssa ja tehdä sen kanssa hajujälkiä autolle. Laskin Fatiman irti, koska se oli aina ollut tottelevainen ja tullut kutsusta
luokse, joten en nähnyt irtilaskemisessa mitään vaaraa keskellä yötä.

Fatima lähti nopeasti juoksemaan kohti vanhaa latoa, joka oli jonkun sadan metrin päässä rakennustyömaasta. Jo päivällä olin huomannut, että työmaan ja ladon välisellä alueella oli iso lakoon mennyt hernepelto, jossa oli pulleita herneenpalkoja yllin kyllin…

Huomasin kuinka iso rusakko säntäsi ohitseni hernepellon uumenistan ja Fatima sen perässä. Komensin Fatiman luokseni ja menimme takaisin autoon. Fatima murjotti…

Alkoi sataa. Kietouduin vällyihin ja Fatima istui vieressäni kuono ikkunassa. Se alkoi hetken päästä ynisemään ja heiluttamaan häntäänsä. Tönäisin koiran pois ja ajattelin, että se oli taas se hiton rusakko…

Toivonkipinä sydänalassa

Aamulla, kun rakennusmiehet saapuivat töihin, annoin kuvallisen ilmoituksen karkulaisestamme rakennusmiehelle, joka lupasi laittaa sen ilmoitustaululle saman tien. Kerroin tarinamme ja sen havainnon, jonka tyttö oli tehnyt irrallaan liikkuvasta koirasta, joka oli tonkinut jätteitä.

Läksimme takaisin kotiin. Pieni toivonkipinä värähteli sydänalassani. Kuitenkin sisimpääni kalvoi epäilys; voiko tuo jätteitä tonkinut koira olla meidän oma pieni Lelumme?! Tricolorisheltit ovat kaikki kaukaa katsottuina saman näköisiä, ajattelin…

Kävin muutaman kerran Vantaankosken alueella tarkistamassa paikat, lyhtypylväisiin laittamani ilmoitukset olivat paikallaan. Yhdestä ilmoituksesta oli revitty irti puhelinnumeroliuska… Kuljin talosta taloon kysymässä oliko näyttämäni valokuvan koiraa näkynyt alueella. Sain yhdeltä iäkkäämmältä rouvalta vastauksen, että sen näköinen
koira oli kyllä ollut alueella elokuusta lähtien…mutta, että viime aikoina sitä ei ollut näkynyt. Itku kurkussa pyysin häntä
tarkkailemaan tilannetta, soittamaan heti kotinumeroomme, jos koira taas ilmestyisi jostain.

Joulu pilalla

Odotus jatkui…mutta mitään ei tapahtunut.  Tuli joulu… olin pakahtumaisillani surusta ja huolesta. Kun poikamme kysyi mitä haluaisin joululahjaksi, en voinut enää peittää suruani enkä huoltani vaan juoksin kylpyhuoneeseen itkemään – mitään muuta en maailmassa halunnut kuin saada pienen shelttini takaisin kotiin!

Lelun katoaminen oli perheellemme todella raskas asia. Se koetteli keskinäisiä suhteitamme ja aloin pelkäämään, että en kovin pitkään enää jaksaisi. Epätietoisuus koiramme kohtalosta oli se pahin. Olin valmis hyväksymään, että se oli menehtynyt, kunhan vain saisin siitä luotettavan tiedon.

Kauan kaivattu puhelu

Viikot kuluivat, kului vielä kuukausikin. Mitään uutta ei kuulunut. Toivo alkoi hiipua, pakkastakin oli ollut joulun tienoolla reippaasti.

Sitten helmikuussa 2002 tuli soitto Vantaanlaaksosta, Övre Nybacka –nimisestä paikasta, jossa sairaslomalla oleva rouva oli kiinnittänyt huomiota pihapiirissä liikkuvaan tummaan olioon. Rouva oli kiikarilla tarkkaillut saunarakennuksen pihassa majailevaa otusta ja todennut, ettei se ollutkaan supi vaan ihan oikea koira! Rouva kertoi miehelleen
näkemästään koirasta ja luetteli tuntomerkkejä, johon mies yhtäkkiä vastasi, että hänen työmaalleen oli alkusyksystä tuotu ilmoitus juuri sen näköisestä koirasta! Mies lähti etsimään työmaan ilmoitustaululle
jätettyä ilmoitusta ja löysi sen vihdoin työmaan lääkekaapista.

Tarina oli niin uskomaton, että meni hetki, ennen kuin ymmärsin mistä oli kysymys. Rauhallisesti langan toisessa päässä oleva rouva selitti, että hänellä on kädessään olevassa ilmoituksessa kuva koirasta, joka on saman näköinen kuin se, joka on
liikkunut hänen pihapiirissään. Hän oli varma, että koira on sama. En alkuun voinut uskoa asiaa todeksi. Kuitenkin läksin naapurini kanssa katsomaan tilannetta. Veimme paikalle vanhan talvitakkini ja Lelun herkkuja, grillattua broileria ja kanannahkaa, joita piilottelimme takin taskuihin ja hihoihin. Seuraavana päivänä koira oli maannut takin päällä, kun rouva kiikaroineen oli tarkistellut tilannetta. Koira ei päästänyt ketään lähelleen. Se katosi heti kun sitä yritettiin houkutella luokse. En vieläkään jaksanut uskoa, että pihapiirissä liikkuva koira olisi meidän shelttimme. Kuinka se olisi
voinut kulkea Espoon Laajalahdesta Vantaanlaaksoon jäämättä autojen alle! Ja miksi se olisi kulkenut niin pitkän matkan!

Emme tienneet, ettei karkuria saa huudella

Kävimme lainaamassa vanhalta metsämieheltä supiloukun koska omat loukkumme lähtivät maailmalle kun totesimme loukuttamisen Laajalahdessa turhaksi.

Sijoitimme lainaloukun saunapihaan puun alle suojaan. Sen pohjalle levitin oman aluslakanani ja loukun päälle vanhan aamutakkini. Sisälle sijoitimme mahtavan patterin kauas tuoksuvia herkkuja. Emme virittäneet loukkua heti, koska halusimme ensin varmistaa, että koira uskaltaa mennä sen perälle asti. Pelkäsimme, että loukku laukeaisi liian aikaisin jos koira sattuisi epäröimään.

Ystävällinen rouva oli valmiusasemissa kaiken aikaa kiikarinsa kanssa. Hän ilmoitteli heti kun koira oli mennyt loukkuun syömään herkkuja.Päätimme, että seuraavana päivänä lähtisimme virittämään sen. perjantaiaamuna 15.2.2002.  Pakkasta oli kymmenisen astetta. Ennen klo kuutta aamulla kävimme virittämässä loukun. Fatima ja minä lähestyimme saunapihaa alakautta pellon poikki, mieheni yläkautta tietä pitkin. Näemme yhtäkkiä valkoista hankea vasten kuinka pieni musta möykky säntää saunapihasta poispäin ja katoaa talojen väliin. Mieheni kutsuu koiraa kovalla äänellä, mutta se vain pakenee…Viritämme loukun nopeasti ja lähdemme pois. Iltapäivällä tuli riemukas soitto. "Koira on nyt
loukussa!"

Hannu lähti pakettiautolla paikalle heti, kun tieto loukuttamisen onnistumisesta tuli ja ehti ensimmäiseksi perille kun Sami-poikamme ja minä tulimme toisella autolla perässä. Hannu lähestyi loukkua ja jutteli Lelulle, joka tunnisti isäntänsä heti ja alkoi vimmatusti heiluttaa häntäänsä. Hannu nosti loukun koirineen pakettiauton perään, sulki ovet ja avasi vasta sitten loukun ja päästi koiran ulos häkistään.

Soitin tutulle eläinlääkärille ja kerroin koiramme löytyneen. Sitten lähdettiin yhdessä eläinlääkärin vastaanotolle suorinta tietä, koska siinä vaiheessa kun otin koiran syliini huomasin sen turkissa kuhisevat kirput ja muutenkin terveystarkastus oli tärkeä tehdä näin pitkän karkumatkan jälkeen.

Oma rakas pieni shelttimme!
 

Lelu oli niin täynnä syöpäläisiä, siilikirppuja ja muita villieläimissä esiintyviä loisia, että sen takkuuntunut ja hervottoman
paksuksi kasvanut turkki oli ajeltava pois. Eläinlääkäri veti koneella koiran kaljuksi, jonka jälkeen Lelu upotettiin kaulaa myöten Desintan-liuokseen ja kuivattiin pyyhkeellä ja hiustenkuivaajalla.  Eläinlääkäri myös tarkasti sydämen, kuunteli keuhkot ja totesi, ettei sydän ollut yhtään reissusta rähjääntynyt. Hampaat ja ikenet olivat huomattavan hyvässä kunnossa ja eläinlääkäri arveli, että se oli majaillut ketun tai supin pesäkolossa ja repinyt juuria, joista oli saanut jonkinlaista
ravintoa. Se oli pitänyt ikenet kunnossa. Sen ruokavalio oli ilmeisesti muodostunut jäniksenpapanoista (joissa on huomattava määrä ravintoaineita jäljellä), lintulautojen alle tippuneista murusista, ihmisten jättämistä muista jätteistä ja roskiksista löytämistään aarteista jne. Paino ei ollut pudonnut kuin kilon verran ja lihakset olivat hyvässä kunnossa. Käsittämätöntä!

Kuvassa vasemmalta Cassandra, Fatima, Christina ja Lelu.
 

Lelun oli oltava vuorokausi ”karanteenissa” etteivät perheemme muihin koiriin tarttuisi loiset, joita saattoi vielä olla
hengissä kovakouraisesta käsittelystä huolimatta. Kun koirat vihdoin pääsivät nenätysten, ei ongelmia ollut. Lelu oli yhä pomo, ja osoitti sen heti myös Leijalle, joka oli
vastasyntynyt silloin, kun Lelu lähti.

Karkureissu ei jättänyt minkäänlaisia jälkiä Leluun, ei psyykkisiä eikä fyysisiä ja palautuminen normaaliin elämänrytmiinsujui mutkattomasti. Alkuun Lelu tosin vahti minua tiukasti. Sen ilme sanoi, että älä nyt vaan taas karkaa minulta! Paimenkoirana se oli sitä mieltä, että minä olin ollut hukassa, ei hän!

Pienen Lelu-shelttimme karkumatkasta ja onnellisesta löytymisestä tulee kohta 19 vuotta. Lelun  seikkailu kesti lähes kahdeksan kuukautta. Se alkoi keskikesän helteillä ja päättyi talvipakkasella 15.2.2002. Koko tuon pitkän ajan koiramme eleli omillansa, oman nokkeluutensa varassa, vieraassa ympäristössä. Paljoa emme tiedä, mitä tuon pitkän, yksinäisen
vaelluksen aikana tapahtui, mutta sen hätkähdyttävän tosiasian saimme kokea, että pienestä pulleasta sohvaperunasta
kehittyi karkumatkan aikana sitkeä taistelija.

Saimme pitää Lelun karkureissun jälkeen luonamme vielä seitsemän vuotta. Valokuvat on otettu Lelun viimeisenä talvena, maaliskuussa 2009. Lelu lähti sateenkaarensillalle saman vooden syksyllä 16-vuotiaana.

 Christina Kittelä

 

Etsijäkoirayhdistystoimintaa Suomessa