Uuteen kotiin tuotu dobermanni otti heti hatkat
Vasta hankittua kodinvaihtajakoiraa ei voi sen paremmin kuin vierasta hoitokoiraakaan pitää vapaana edes tuoreen kodin aidatulla pihalla. Mieleen muistuu erityisesti vuoden 2005 joulunaika, kun etsin koirani kanssa kahta uuteen kotiin muuttanutta koiraa.
Kun koirastaan luopunut perheenäiti jätti muutaman vuoden ikäisen dobermanniuroksensa Läyliäisiin ja lähti ajamaan kohti Oulua, koiran ostanut rouva jätti uroksen aidatulle pihalle ja lähti hakemaan sisältä tupakkaa.
Agilityä harrastanut uros hyppäsi kaksimetrisen aidan yli ja katosi. Sitä oli etsitty jo parisen tuntia, kun sain puhelinsoiton dobermannin uudelta isännältä. Hän pyysi minua ja koiraani auttamaan karkurin etsinnöissä ja kertoi saaneensa koirasta tuoreen havainnon Lopen kirkonkylältä. Olin käynyt edellispäivänä etsimässä vanhaa mäyräkoiraa Laitilassa, mutta olin jo sen verran reissusta toipunut, että sovin tapaamisen Lopelle havaintopaikan tuntumaan.
Asuin Hyvinkään, Hausjärven ja Mäntsälän rajalla. Aikaa kului ehkä tunnin verran ennen kuin olin Lopen keskustassa, jossa koiran isäntä odotteli linja-autopysäkillä. Hän vaikutti helpottuneelta nähtyään koirani ja minut ja näytti lumeen painuneita tassunjälkiä. En muista, oliko isännällä panta vai jotain muuta karkurille kuuluvaa mistä koirani sai hajun. Muistan vain, että annettuani näytettyäni Sussulle hajun ja näytettyäni sille taassunjälkiä, eivät jäljet kiinnostaneet sitä. Kun sanoin karkurin omistajalle, että jäljet ovat jonkun toisen koiran jättämät, mies myönsi, ettei kyseessä ollutkaan näköhavainto.
Hän kertoi etsineensä karkuria joka puolelta. Valaistua tietä autosta käsin tarkkailtuaan hän oli huomannut lumeen painuneet koirantassunjäljet bussipysäkillä ja oli päätellyt, että ne olivat hänen etsimänsä koiran. Koska etsijäkoirani mukaan jäljet oli jättänyt joku muu kuin etsimämme koira, päätimme lähteä 10 kilomerin päähän Läyliäisiin.
Perillä kuulin, että dobermanni oli heti karattuaan törmännyt autoon, mutta jatkanut saman tien karkumatkaa. Koiranomistajat lähtivät kanssani etsimään uutta koiraansa. Etsijäkoirani Sussu ylitti tien katoamispihan kohdalta ja meni maavainulla läheiselle omakotialueelle. Jonkin matkaa kuljettuamme näimme miehen, joka kertoi nähneensä karkurin juosemassa hänen talonsa ohi. Se ei ollut vaikuttanut loukkaantuneelta. Kuljimme aurattua tietä, joten emme nähneet tassunjälkiä. Dobermanni oli ehkä autoon törmäämisestä johtuneen shokin takia juossut pitkälle. Odotettavissa oli, että rauhoituttuaan se palaisi katoamisseudulle, kun se tajuaisi, että tuttu vanha koti oli liian kaukana. Ainakaan muutamaan päivään se ei lähtisi vaeltamaan pitkälle.
Etsimme koiraa ainakin kolme tuntia löytämättä aluetta, jonne karkuri olisi asettunut. Kun lopetimme etsinnän, karkurin emäntä keitti kahvit ja esitteli minulle perheen iäkkään dobermanninartun, jonka kaveriksi uusi uros oli hankittu. Sussu odotteli autossa.
Palasi lähtöalueelle
Lähdimme Sussun kanssa aamulla takaisin Läyliäisiin. Ainoat siihen astiset havainnot olivat karkaamisillalta. Jatkoimme etsintää paikasta, johon olimme edellisiltana jääneet. Etenimme pohjoisen suuntaan monta kilometriä näkemättä vilahdustakaan karkurista. Kerran oli lumessa isoja tassunjälkiä, jotka johtivat peltotielle. Sieltä tuli vastaan toinen tie, jossa koiran jälki vei takaisin tulosuuntaan.
Seuraavana aamuna karkurin emäntä soitti ja kertoi, että Läyliäisistä oli saatu illalla näköhavainto arviolta kolme kilometriä karkaamispaikalta. Kävimme Sussun kanssa tarkistamaan havaintopaikan. Koirani varmisti, että karkuri oli ollut maalaistalon postilaatikon lähellä. Neuvoin omistajia grillaamaan havaintopaikalla ja jättämään maahan ruokaa. Jos koira palaisi syömään, se kannattaisi loukuttaa.
Omistajat olivat halukkaita jatkamaan etsintää lähikunnasta tarjottujen kolmen saksanpaimenkoiran kanssa, koska tiesivät, että olimme Sussun kanssa lähdössä etsimään muutaman kilometrin päähän hoitopaikasta karannutta koiranpentua. Yritin vääntää rautalangasta, ettei siinä tilanteessa tarvittu etsijäkoiraa, eikä varsinkaan koiria, joilla ei ole koskaan etsitty karkurikoiraa. Painotin grillaamisen tärkeyttä ja lupasin jatkaa etsintää heti ensi tilassa.
Seuraavana päivänä dobermannin emäntä kertoi, että karkuria oli lähtöni jälkeen etsitty kolmella irrallaan juosseella sakemannilla. Kolmen koiran yhtäaikainen käyttäminen hankaloitti tilanteen. Enää ei karkurista saatu havaintoja.
Tutut tytöt etsinäapuna
Pari viikkoa myöhemmin Läyliäisiin tuodun dobermannin oululaiskodista saapui kaksi tyttöä uusien omistajien avuksi. Tytöillä oli mukana tutun tuoksuisia vaatteita. He auttoivat omistajia grillaamisessa, tekivät maalaistalon havaintopaikalta kävellen hajujälkiä koiran uuteen kotiin, jakoivat ilmoituksia ja etsivät koiraa. Koirasta ei saatu enää havaintoja. Tytöt joutuivat palaamaan tyhjin toimin Ouluun.
Kun Iltalehdessä kerrottiin Läyliäisten kadonneesta dobermannista, koiran omistajat saivat soiton Hyvinkään Palopurosta, jossa iso musta koira oli käynyt syömässä maahan tippuneita pähkinöitä omakotitalon pihalla. Kun kävin Sussun kanssa dobermannin omistajien pyynnöstä tarkistamassa havainnon, havainnontekijät muistivat, että pähkinänsyöjällä oli ollut pitkä häntä. Etsityllä dobermannilla oli typistetty häntä. Sussu olisi lähtenyt halukkaasti jäljittämään pihalla olleita tassunjälkiä. Olimme nimittäin loppusyksyllä etsineet Palopurossa karannutta Nestoria Sussun kanssa. Ilmeisesti Sussu tunnisti pähkinöitä syöneen koiran Nestoriksi.
Toukokuussa sain Läyliäisistä surullisen soiton. Dobermanniuroksen kaulapanta oli löytynyt lumen sulettua maastosta Karkkilantien tuntumasta. Löytymispaikka oli karkurin uuden kodin ja maalaistalon havaintopaikan puolivälissä. Uroksen katoaminen oli entisille ja uusille omistajille kova paikka. Olisiko se pelästynyt vapaana juosseita sakemanneja, törmännyt autoon ja joutunut loukkaantuneena petojen ruuaksi? Koiraparka.
Harva uudessa kodissa elämänsä aloittavan koiran hankkinut tulee ajatelleeksi, että kodinvaihtajakoira kaipaa entisiä omistajiaan. Ellei se kaipaisi, ei se karkaisi heti tilaisuuden tullen. Kaipuu loppuu vasta sitten, kun koira täysin on leimautunut uusiin ihmisiin.
Maija Ankkuri
Nala sinnittelee insuliinin varassa
